Menneiden muistelua

 Ainiin ja teitä lukijoitahan on pian 200! Teitä on tullu hurjasti lisää lyhyessä ajassa :) Kyselkäähän nyt, niin saataisiin kysymyspostaus tehtyä!


Eksyin tässä taas pitkästä aikaa Ircg-galleria käyttäjälleni, missä sitten tuli selailtua ponista vanhoja kuvia. Tuli sitten ajatelleeksi kaikenlaista, että teki mieli ihan kirjoittaa.

Se on hassua, miten tietynlainen kaipaus täytti mut niitä kuvia kattellessa. Vaikka Maara oli kaukana, ja se oli kamalan riistävää. Silti sitä vaan arvosti enemmän, kun pääsi sitä niin harvoin katsomaan. En nyt tarkota, ettenkö enää arvostaisi Maaraa, tietenkin arvostan. Se ei vaan ole sellasta ihkutusta, mitä oli pikkutyttönä. Ja kun tiedän, että pääsen ponin luo aina, kuin haluan. Sitten toinen asia, mistä haiekus saattaa johtua, on meidän silloinen tiivis talliporukka. Meillä oli tietty porukka, joihin kuuluin välimatkasta huolimatta. Kaikilla oli suosikkiponit, ja niistä jaksettiin puhua illasta aamuun yön läpi, ja tallilla vietettiin koko päivä.

Ja ne kerrat, kun joku vanhempi kehui, kuinka hyvin ratsastan Maaralla, vaikkei koskaan ennen ollut nähnyt minua. Tai kuinka rauhallinen Maara mun kanssa oli. Ne oli niitä lauseita, joista pikkusena ei olis onnellisemmaks voinu tulla.

Tottakai olen hyvin onnellinen nyt, kun on tuo oma pieni pöllöponi ihan ikiomana lähellä, mutta kyllä se mennyt aika oli kuitenkin rakasta, ja hyvin opettavaista. Vieläkin ollaan yhteyksissä osan talliporukan kanssa, vaikka välit ovat vähän viilenneet. Onneksi tiedän, että pystyn heitä näkemään ja ystävyys on kuitenkin säilynyt. Kiitos teille <3

Mennyttä ei vain pidä jäädä murehtimaan. Tosin, empä itse nyt sitä murehdikkaan mutta ihan vinkiksi myös muille. Älä koskaan kulje taaksepäin, silloin et voi voittaa mitään. Muistoissa tietenkin voi aina palata, ja ne muistot ovatkin tärkeimpiä. Pää pystyyn ja etiäpäin!

Muistaakahan arvostaa niitä hoidokkejanne/omianne, sillä joku päivä koittaa jokaisen aika lähteä. Silloin, kun Maara ei ollut omani, osasin todella arvostaa niitä hetkiä ponin kanssa. Vaikka se ei ole enää samanlaista, muistan silti olla kiitollinen jokaisesta hetkestä ponin kanssa. Vaikka välillä menee huonosti, ja tuntuu ettei mikää onnistu, pitää vain olla kärsivällinen ja jatkaa yrittämistä!

Maara 2009, c: Nenna

2009

2009 tai 2010

Liina<3 2008

Tässä voisin vielä nopeasti päivittää. Eilen siis oli kärryt perässä. Alku oli hirveetä säätöö valjaiden kanssa, mut poni oli tosi kärsivällinen. Aluks ohjasajoin, ja poni meni tosi hyvin! Kerran hermostu ja käänty ympäri, ja lähti peruuttamaa hirveetä vauhtia yhen potkivan hevosen päälle, onneks ehtivät alta pois. :) Ite hermostuin siinä ja tuotin kokoajan painetta, niin siks ponikin meni paniikkiin.

Kärryistä ei sanonut mitään. Laitettiin ne aisalenkeistä läpi, ei sidottu kiinni. Poni seiso nätisti kokoajan, ja otettiin muutamia metrejä askeleita, ja poni ei ollut moksiskaan! Lungisti vaan käveli, ihanku ois tehny sitä aina. Kerran yritti kääntyä taluttajaa päin, niin peba otti aisaan kiinni niin otti vähän ripeämmän askeleen, muttei mitään muuta. On se vaan viisas! Ei otettu sitten treeniä enempää, kun suju niin hyvin. Hiljaa hyvä tulee! :) Mielummin liian varovaisesti, kun nopeasti ja elinikäiset traumat ponille.

Postailen sitten huomenna kisoista! Öitä kaikille tasapuolisesti :)